Mäkihyppy on kärsinyt samasta ilmiöstä kuin perinteinen murtomaahiihto. Laji ei enää kiinnosta nuorempaa sukupolvea, ja niinpä harrastajamäärät ja kisoja seuraavan yleisön määrä on ollut laskussa jo vuosia. Lajilla on kuitenkin uskollinen kannattajakuntansa vanhemmasta sukupolvesta.
Lajia harrastetaan pääasiassa pohjoisella pallonpuoliskolla, koska harjoitteluolosuhteita ei ole muualla maailmassa. Mäkihyppyyn tarvitaan hyppyrimäki, joita ei löydy sisähalleista. Mäkihyppy on ollut erityisen suosittua pohjoismaissa, eli Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Lisäksi perinteisiä mäkihyppymaita ovat muun muassa Saksa, Tshekki, Japani, Itävalta ja Puola. Muidenkin maiden edustajia kisoista yleensä löytyy, mutta menestys on yleensä jäänyt vähäisemmäksi.
Mäkihyppy on siinä mielessä erikoinen laji, että lähes kaikki lajin harrastajat ovat seurojen jäseniä ja kilpail
evat kisoissa. Lajilla ei ole sunnuntaiharrastajia, samaan tapaan kuin vaikkapa jääkiekolla tai hiihdolla. Syynä tähän ovat tietysti lajin varusteet sekä vaadittavat puitteet. Kenenkään takapihalta tuskin löytyy hyppyrimäkeä, jossa voisi hypellä omaksi iloksi, eikä mäkihyppytorniin anneta kiivetä kenen tahansa, vaan ainoastaan seurojen jäsenillä on pääsy hyppyrimäkeen.
Myöskään mäkihypyssä käytettäviä suksia ei löydy tavallisen urheiluliikkeen hyllystä, vaan ne ovat aina tilaustavaraa. Välineet ovat myös melko kalliit, mikä myös varmasti karsii joitakin harrastajia pois lajin parista. Lisäksi mäkihyppyyn kuuluvat kypärä ja lasit, koska vauhti kasvaa suurissa mäissä todella kovaksi. Hyppääjällä on oltava myös erityinen hyppypuku, jotta ilmanvastus olisi mahdollisimman pieni ja hyppy liitäisi tasaisesti. Näistä varusteista mitään ei löydy tavallisesta urheiluliikkeestä, joten lajin harrastajajoukko on todella rajallinen.